Niin ikävältä kuin se tuntuukin, niin pakko se on myöntää: vuoden 2004 juhannus on ohi, mutta muistot erittäin hienot pysyvät vielä pitkään mielessä. Raumanmeren juhannus oli erittäin hieno kokemus ja halu mennä sinne myös ensi vuonna olisi suuri, mutta esteenä ovat luultavasti kasarmin portit. Mutta ei anneta sen synkistää mieltä, tässä pieni matkakertomus vuoden 2004 juhannuksen tapahtumista.
Lähdimme matkaan torstaina noin kello kuusi ja matka sujuikin varsin rattoisissa merkeissä, mutta perillä mieliala kieltämättä laski, kun meitä odotti kaatosade. No, säälle emme ole ennenkään voineet mitään, joten osaamme oli pakko tyytyä. 
Onneksi sade ei kuitenkaan kestänyt pitkään, joten olikin aika palata takaisin teltoille. Veren alkoholipitoisuuden kohotessa kohosi myös tunnelma ja oli aika tehdä tuttavuutta naapuritelttojen ihmisten kanssa, joista lähes kaikki osoittautuivat mahtaviksi ihmisiksi, joten tässä vaiheessa lieneekin sopivaa lähettää terveiset Tialle ja kumppaneille Helsinkiin, Viktorille ja Marikalle sinne jonnekkin päin Suomea sekä erityisesti Ollille ja Matille, joiden seurassa tuli vietettyä aikaa erittäin paljon.
Illan pimentyessä olikin aika suunnistaa kohti itse aluetta, jossa kävimme samantien katsomassa Viikatteen ja CMX:n keikat. Aivan mahtavaa oli. Illan tuli törmättyä myös muilla kyydeillä tulleisiin kavereihin ja eräs erittäin mukava osuus koko juhannuksesta alkoi, kun tapasimme Annukan. Mahtava ihminen. Kertakaikkiaan mahtava. Take care ja muista pitää yhteyttä. Illemmalla suunnistin katsomaan Stratovariuksen keikan, jonka aikana tuli norkoiltua liian lähellä kajareita ja koko viikonlopun ajan kuulin kaikuna puheeni. Tarkoitus olisikin huomenissa vielä suunnistaa lääkäriin näyttämään, että tuliko mitään pysyvää vahinkoa.
Perjantaina meininki jatkui samana ja tuli tehtyä rutkasti lisää tuttuja, joista todisteena hyvien festari-ihmisten nimiä täynnä olevat kädet, jalat sekä vatsa :). Päivä meni terassilaivalla sekä yleisen seikkailun parissa ja illemmalla suunnistimme Annukan kanssa katsomaan Ismo Alangon kertakaikkiaan mahtavan keikan ja keikan aikana tulikin otettua festereiden toiset näkyvat ja tuntuvat vahingot, kun Annukka oli olkapäilläni ja festarihuuman ohessa kaaduimme. Housut polvesta halki ja itse polvi tirskuttaa verta. Mutta vahingot ovat vain hidasteita, eivät ne estä hauskanpitoa. Niilon kanssa käytiin vielä illalla katsomassa Matti Nykäsen keikkaa noin biisin ajan, jonka jälkeen pää ei enään kestänyt. Onneksi Timo Rautiaisen keikka eturivistä käsin poisti Matista tulleen huonon olon.
Lauantai alkoi Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvan tunnelmissa, kun lokkiparvi hyökkäili leirimme kimppuun syömään ruuantähteitä. Oli ainakin erilaisempi herätys – samoin kuin kunto näiden pommitusten jälkeen. Lauantain aikana Olli ja Matti lähtivät takaisin koteihinsa, mutta me muut jatkoimme juhlimista. Illan aikana tuli tarkastettua vain yksi keikka, joka oli Yön aivan mahtava esitys, mutta vähitellen alkoi vain kasvaa haikeus siitä, että kohta tämä kaikki on ohi ja edessä on paluu arkeen. Piristystä iltaan toi sentään se, että tapaisin “suuren sankarini”, Henry Saaren, jolle tuli tuoppi tarjottua.
Sunnuntaina olikin aikana morjenstaa viikonlopun aikana tutuiksi tulleet ihmiset ja suunnistaa kohti kotia. Matkalla pysähdyimme Porissa syömään ja samantien onnistuin saamaan vienoja hymyä aikaan, kun Hesburgerin myyjä ei pystynyt pidättämään ihmitystään käsistäni, jotka olivat täynnä näiden em. mainittujen mahtavien ihmisten nimmareita. Samoin kävi myöhemmin huoltoasemalla Seinäjoella.
Mutta mikäs on mahtavampaa, kuin paluu hikisenä ja haisevana kotiin ja siskolla on kylässä Oulusta kotoisin oleva kaveri, jota en ole aiemmin tavannut. Tein hienon vaikutuksen luultavasti. Tänään olikin edessä paluu arkeen ja töihin, jonne tänään saapuivat uudet tonnitalkoolaiset, Mirva ja Niko, jotka vaikuttavat varsin päteviltä tonnareilta. Huomenna pitäisi saapua vielä kolmannenkin, mutta ahdistaa vain pohtia sitä, että mistä keksiä töitä jälleen kolmelle, kaksi on juuri sopivasti.
