Appelsiini.org

Niinhän sitä sanotaan, että vanhuus ei tule yksin – tämän sain huomata myös omassa perhepiirissäni.

Nyt jo päälle 60-vuotias isäni kaatui lenkkipolulla vuoden alkupuolella ja kun luut eivät ole enää mitä ne aikanaan olivat, niin hänen kätensä murtui kahdeksan ruuvin arvoisesti. Onneksi hoitaja löytyi omasta äidistäni, mutta vain hetkeksi.

Äitini on kärsinyt vatsakivuista viime kesästä lähtien ja vain kolmisen viikkoa sitten hänen haiman/vatsalaukun ympäristöstä löytyikin kasvain joka leikattiin viikko sitten 9,5 tunnin operaatiossa pois. Onneksi etäpesäkkeitä ei löytynyt ja muutoinkin leikkaus sujui ilman ongelmia, vaikka varsin massiivinen operaatio olikin.

Äidilläni on edessä vielä toinen viikko OYS:ssä palautuessa ja pitkä sairasloma, joten kotipuolessa Nivalassa onkin nyt kaksi vaivaista. Ei vanhuus tosiaan siis yksin tule :)

Vaikkakin nämä ovat ikävämpiä tapahtumia, niin kummankin toipuminen on hyvässä vauhdissa ja ainakin itselläni kevät on alkanut vaikuttaan mieleen jo vahvasti ja kaikinpuolin yleisfiilis on mitä erinomaisin.

Mitä sitä turhia odottelemaan, kun oikealta tuntuu.

Tapahtuipa sitten maanantaina jotain, mitä ei ole minulle koskaan ennen käynyt. Olimme ottaneet kolme tuoppia olutta, kun yhtäkkiä silmäkulmissa alkaa näkyä erivärisiä palloja ja neliöitä täyttäen hetkessä koko näkökentän. Seuraava asia, jonka suunnilleen tajuan on se, että luulen olevani kotonani sängyssä ja Ainon yrittävän herättävän minua – tosiasiassa olimme kaverinimme keittiössä, minä itse tuolilta maahan tippuneena omissa oksennuksissani muiden yrittäessä laittaa minua kylkiasentoon.

Seuraavat muistikuvat ovatkin varsin hataria, mutta tie vei OYS:iin paikkaamaan silmäkulmaa jonka kaatuminen ja silmälasien hajoaminen olivat aiheuttaneet. Ja jottei näin helpolla päästäisi, niin olin kuuleman mukaan saanut kouristuksia sun muita, joten yön ohjelmassa oli pään kuvausta ja hengailua tipan varassa. Kolmen kuukauden ajokieltohan tällaisesta epileptisen tyylisestä kohtauksesta seurasi ja jännityksellä odottaen mitä tulevat tutkimukset tuovat tullessaan.

Jälleen sitä kaikkea pitää sattua, mutta loppuun täytyy kehua vakuutusyhtiötäni IF:ä, jolta sain kotivakuutuksen kautta samantien korvauspäätöksen silmälaseista ja myönnettäköön, korvaussumma oli huomattavasti enemmän kuin olisin odottanut :)

Sitä aina sanotaan, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, niin sitä nopeammin aika kuluu. Ja tämä kesä on todellakin mennyt hetkessä ohi.

Kesä on ollut lähinnä työntekoa ja puistoilua, festarit ja mökkeilyt jäivät tältä kesältä kokematta, mutta asian korvasi uusi ihana ihmissuhde <3

Loppupäätelmänä voidaankin sanoa, että ei minulla juurikaan muuta asiaa tällä(kään) kertaa ollut kuin se, että elossa ollaan ja voidaan hyvin.

Kahden ja puolen tunnin jonotuksen jälkeen täytyy todeta, että seuraavalla kerralla on käytettävä sähköistä ajanvarausta.

Ja jottei 2,5 tuntia ilman tekemistä olisi jo muutoinkin tuskaisaa, niin asiaa ei auttanut yöllä saamani, elämäni toinen lihaskramppi ei ainakaan päivää piristänyt. Niin tuskaiseksi en suonenvetoja muistanutkaan ja eipä loppuyönä enää tullutkaan nukuttua – eikä kipu ole vieläkään helpottanut. Tosin kotilääkärin johtopäätöksellä asia lienee yhteydessä aiempien viikkojen sairasteluun.

Juurikin kun luuli, että alkavat jo lääkkeet tehoamaan, niin uudet vaivat iskevät vaivaamaan eloa.

Sunnuntai alkoi suhkot kovalla vatsakivulla ja heikotuksella, mutta toisaalta niinhän moni muukin sunnuntai – takana kun oli perjantain keikka-ilta Nukessa ja lauantain Ykän Pubissa, mutta jo maanantaina tilanne muuttui suorastaan sietämättömäksi ja tiistaina olikin pakko suunnistaa tuttuun ja turvalliseen paikkaan, eli Sepän terveysasemalle. Koskaan aiemmin en ole muista kipua vatsassani kokenut ja oireiden perusteella luulin jo umpilisäkkeen olevan räjähtämäisillään.

Terveyasemalla alkoivatkin uudet kokemukset, kun käteen iskettiin kanyyli ja tipan kautta valumaan niin suoloja, kipulääkettä kuin pahoinvointilääkettä, jota seurasikin jälleen uusi kokemus; kyyditys ambulanssilla OYS:iin lisätutkimuksiin.

Vaikka julkista terveydenhuoltoa yleensä haukutaankin, niin tällä kertaa on pakkoa kehua ainakin sen verran, että nyt tutkittiin lähes kaikkea. Luonnollisestikkaan piikkikammoiselle tämä ei ollut mukava kokemus useiden piikitysten muodossa, mutta toisaalta piikitystä auttoi kestämään se fakta, että pakkohan asiat on selvittää.

Epäilyjä oli aina umpilisäkkeen tulehtumisesta myyräkuumeen kautta sukupuolitauteihin jatkuen suolistotautuien kautta aina syöpäepäilyyn, mutta varsinaisesti mitään ei kuitenkaan selvinnyt. Pitkän päivän päätteeksi lääkäri olisi halunnut ottaa minut vielä yöksi tarkkailuun, mutta kukapa sitä sairaalassa viihtyisi, joten kipulääkeresepti taskussa suunnistin kotiin.

Kipuja ja pahoinvointia on toki vielä jonkin verran, mutta parempaan suuntaan tässä ollaan kaikinpuolin menossa. Toisaalta eniten kiinnostaisi tietää mikä minua todellisuudessa vaivasi, vai oliko tämä vai jonkinlainen lyhytaikainen “häiriö”. Kenties maanantaina tietää taas lisää veriviljelyiden valmistuttua. Toivon mukaan mistään vakavammasta ei ole kyse.

Eli perinteinen kevätflunssa iski jälleen, tällä kertaa rajuhkon päänsäryn ja yleisen heikotuksen muodossa. Tosin saattanee heikotus johtua myös ruokahaluttomuudesta, onha viimeisestä ruokailustakin kulunut jo yli kaksi vuorokautta.

Juuri loistava seuraus ahdistukselle.

Vuosi 2011 on ehtinyt jo pitkälle, mutta Appelsiini.org ei ole täyttynyt ei ole täyttynyt uusista merkinnöistä. Aina välillä vain tulee kausia, jolloin koko blogi eräällä tavalla unohtuu, eikä asioita koe kirjoittamisen arvoisiksi kuten ennen. Joten jälleen tähän väliin voisi tokaista: nyt otetaan itseä niskasta kiinni ja väännetään päivitysvipu kaakkoon.

Muutoin elämä on rullaillut normaalia tahtia. Viime vuoden loppu oli synkähkö ajanjakso elämässäni, mutta vuosi on sen sijaan alkanut paremmin, sillä työt jatkuvat ainakin ensi syksyyn asti ja luonnollisesti talouden turvaaminen kohentaa mielialaa. Kesäfestarit sen sijaan taitanevat jäädä juurikin edellä mainitusta syystä välistä.

Eilen oli aika saattaa lepoon noin kuukausi sitten kuollut mummoni ja itsekin olin tapahtumassa mukana ensimmäistä kertaa arkunkantajan roolissa. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka raskaalta kevyt ihminen tuntuukin viimeiselle matkalle saattaessa.

Jottei asioita täysin voi vielä taakseen jättää, niin ensi lauantaina olen kantamassa hautaan vaariani, joka kuoli noin viikko mummoni jälkeen 90-vuoden iässä. Tämä joulukuu ei todellakaan ole täynnä iloista joulon odotusta.

Pitkäänhän se oli odotettavissa, mutta kyllä itselleni läheisen isovanhemman eilinen kuolema vetää mielen matalaksi. Noin kuukauden takaiden sydäninfarktihan tätä enteili, mutta mielessään sitä aina toivoo, että kyllä siitä mummoni siitä vielä toipuu. Mutta näin ei käynyt tällä kertaa, mutta on liki 90 vuoden elinkaari silti kunnioitettava saavutus. Onnekseni ehdin muutama viikko sitten vielä käydä kotonani Nivalassa tervehtimässä isovanhempia ja tavallaan jo silloin aavisteli, että nämä ovat viimeiset jäähyväiset.

Jottei liian synkistelyksi menisi, niin kuuluu eloon jotain positiivistakin, sillä reilut parisen viikkoa sitten aloitin työskentelyn Oulun Taidemuseolla, lähinnä infotiskillä istuen ja yleismiehenä toimien. Eihän palkka kummoinen ole, mutta saa hieman rytmiä elämään pitkän työttömyyden jälkeen.

Koska olo ei juuri nyt kovinkaan juhlava ole, niin kädessä on loppuviikon mittainen F43.0 -paperi ja tarkoituksena on loppuviikosta suunnistaa jälleen kotikonnuille.

Ps. Liittyen edelliseen vierailuuni Nivalassa, niin käsivarsi kuumalla kiukaalla on tuskallinen kokemus.