Appelsiini.org

Jälleen on maanantai ja lompakko on viikonlopun rientojen jälkeen entistä tyhjempi. Tai itseasiassa: se on täysin tyhjä ja olen velkaa. Ahdistaa.

Perjantaina suunnistimme Mirvan, Sannan ja Millan kanssa Rio Grandeen, jota en ole ikinä ennen nähnyt niin tyhjänä. Biljardia ja vittuilua lakatuista kynsistä (Sannan ja Mirvan hieno idea) – mahtavaa asua pienellä paikkakunnalla. Ilmeisesti täälläpäin pitäisi jatkuvasti kulkea paskaisissa farkuissa, pilottitakki päällä ja kumisaappaat jalassa. Oi asuntoyhtiöt, antakaa minulle se asunto Oulusta äkkiä.

Lauantai oli sentään huomattavasti hauskempi. Ilta alkoi Miikan ja Annen kanssa otellen ja välissä suunnistimme käymään myös Antilla. Tämän jälkeen puustelliin katsomaan TikTakin keikkaa.

Paikka oli tupatentäynnä parhaillaan armeijassa olevia tuttavia, joten juteltavaa oli paljon. Itse keikalla oli mahtava tunnelma, joten hiki hatussa siellä sai pomppia ja hauskaa riitti.

Sunnuntai meni perinteiseen tapaan sohvalla löhöillen ja elokuvia katsellen (huomautus: Aleksanteri on huono elokuva) ja Miikan&Annen vierailulla. Illalla H lähetti viestin, että hän oli kuullut myös minun olevan tulossa eräälle työkkärin järjestämälle kurssille, joka olisi alkanut tänään. Ei muuta, mutta hän oli tulossa sinne tämän naistenhakkaaja-poikaystävänsä, jota en voi yksinkertaisesti sietää minuuttiakaan. Joten päätin tehdä perinteiset ja jättää kyseisen kurssin välistä. Lisää karenssia on kaiketi tulossa tämän takia, mutta eipä sitä huomaa, kun muutenkin on työkkäristä 10kk karenssia päällä.

Kuinka jotku kehtaavat?

Syöpäsairaiden tukimiljoonat muihin taskuihin

Jokaisesta hyvätahtoisten ihmisten lahjoittamasta eurosta meni vain 1,4 senttiä syöpäsairaiden tukeen, loput näillä mulkeroille, jotka eivät kehtaa edes puhua kameroiden edessä. Hieno 45 minuuttia, että teitte tästä ohjelman.

Maikkarin verkkosivuilta löytyvä tiivistelmä jaksosta sekä keskustelua tästä ohjelmasta löytyy useilta keskustelualueilta, mm. MuroBBS. Toivokaamme sairautta ja tuskaa näillä moraalittomille ihmisille ja parantumista sairaille.

Auschwitzin vapautumisesta 60 vuotta

Parhaillaan Yle 1:ltä tuleva dokumentti Auschwitzin muisto laittaa ajattelemaan. Aseita ja sotaa vastustavana, mutta silti ihmiskunnan sotaisasta ja väkivaltaisesta menneisyydestä kiinnostuneena ihmisinä, tämä dokumentti kosketti minua.

Ja jotain kevyempää.

1. Viime keskiviikkona lähetin valituksen Sinebrychoffille koskien rikkuuntunutta pullonsuuta ja muutaman päivän kuluttua sainkin anteeksipyytelykirjeen sekä lahjakortin. Näin ne asiakkaat pidetään tyytyväisenä (*vink vink* nimeltämainitsematon jauhovalmistaja, ei ole mitään kuulunut, vaikka löytyi matoja jauhoistanne)

2. Pyörittämäni Verkkokaupat.org-sivusto noteerattiin Iltalehdessä. Hienoa.

Ellen ole ihan väärässä, niin nyt on jälleen se aika viikosta, jolloin tarinoitsen viikonlopun riennoista.

Viikonlopun viettäminen alkoi periaatteessa jo torstaina, jolloin päätimme Saran ja Miikan kanssa lähteä seuraavana päivänä käymään Raahessa Miikan bänditreeneissä. Asia lukkoon ja lähden käymään kaupassa ja ulostullessani huomaan, että nainen on liukastunut maahan eikä pääse itse ylös – eikä kukaan edes pysähdy hänen kohdalleen. Ajan hieman lähemmäksi ja samalla hetkellä paikalle tulee myös erään kaverini isä, jonka kanssa päätämme soittaa ambulanssi tälle naiselle, koska hän valitteli kipuja jaloissaan. Eli näin tuli tehtyä päivän hyvä työ.

Perjantaina pääsimme matkaan kahden aikoihin, jonka jälkeen suunnistimme Miikan bändikavereiden kanssa heidän treeneihin, jossa vierähtikin seuraavat pari tuntia, jonka jälkeen otimme suunnaksi Miikan serkun ja hänen tyttöystävänsä asunnon, jossa olimmekin loppuillan. Porukkaa oli paljon ja uskoisin, että kaikilla oli erittäin hauskaa. Illan päälle baariin jatkamaan hauskanpitoa.

Lauantaiaamu alkaa useilla tasoittavilla ja pienoisella suuttumuksella, koska olin luvannut Saralle, että minä ajan takaisin, mutta minkäs sille voi, kun mies tarvii *köh köh* muutaman tasoittavan. Nivalaan päästyämme suuntaamme perinteisesti Rio Grandeen, jossa näkyilikin rutkasti armeijasta ensimmäisille lomilleen päässeitä tuttavia.

Eilen illalla, noin puoli yhdentoista aikaan Olli soittaa ja kyselee kyytiä Kajaaniin sotimaan, koska hän oli luullut, että bussilla pääsisi, mutta kyseinen vuoro olikin peruttu ja perillä tulisi olla 1,5 tunnin päästä. No, eihän siinä mikään muukaan auttanut, joten auto käyntiin ja matkaan. Onneksi ilma ei ollut niinkään paha kuin olin uumoillut, joten pääsimme varsin hyvää tahtia ajamaan.

Ja siinä oli jälleen kerran tiiviissä paketissa tämä viikonloppu.

Pitäähän minunkin osallistua Sannamarian aloittamaan, Jannen kautta bongaamaani arpimeemiin.

Leikkausarpia minulta ei onneksi löydy, lukuisia muita arpia kyllä. Pahin jälki on sormessa, johon 10-vuotiaana vekarana viilsin veitsellä, erinäisiä kaatumisia ylöspäin olevaan lukkoon, korvasa oleva arpi, kun siskoni veti korvikseni irti korvasta jne, mutta tällä kertaa esittelen vain em. sormiarven. Olkaa hyvä, klikkaamalla saat silmiesi eteen suurempia kuvia.

Arpi

Ja tämä teki kyseisen jäljen

Tämän päivän Iltalehdessä Osmo Soininvaara pohdiskelee Suomen armeijan tarpeellisuutta ja esittää varsin hienosti, että väkimäärää voitaisiin kutistaa kolmanneksella.

Sinänsä erittäin ajankohtaista, koska minun olisi pitänyt mennä viikko sitten suorittamaan asepalvelustani, mutta onnistuin lykkäämään sitä vuodella käsivammani takia. Useasti olemme kavereideni kanssa puhuneet/väitelleet armeijan tarpeellisuudesta ja olenkin usein toivonut, että jollain tuolla arkkaatianmäellä olisi tarpeeksi munaa puuttua tähän Suomen pahimpaan epäkohtaan.

Sanotaan, että on onni syntyä vapaaseen Suomeen. Mitä vapaata siinä on, jos jossain vaiheessa elämää joudun uhraamaan 6-12 kuukautta asepalvelukseen, jota vastustan henkeen ja vereen. Toinen rangaistusvaihto olisi sivari, mutta jälleen, 13 kuukautta vapauden ja ansiotulojen menetystä. Ja mikä parasta, tarjotaanhan meille vapaassa Suomessa myös kolmas vaihtoehto, eli totaalikieltäytyminen, jota seuraa näytösmäinen oikeinkäynti ja vankilareissu. Se siitä vapaasta Suomesta.

Toivottavasti nämä Soininvaaran puheet herättävät keskustelua ja saavat ihmiset ajattelemaan, tarvitsemmeko todellakin näin suurta armeijaa, joka meillä nyt jo on. Ja mitä Suomen armeija tekee kaltaisillani, jotka eivät ole innostuneet tästä laitoksesta, joka kouluttaa tappamaan.

No, käytetään tätä päiväkirjaani valistuskanava minulle.

Eli, olisiko kenelläkään tietoa siitä, onko minulla mitään mahdollisuutta nyhtää sossusta jonkin verran, kun olen 19-vuotias viime kevään ylioppilas ja asun kotona täysin tulottomana (töitä kyllä olen etsinyt ja etsin edelleen, mutta rikkinäinen käsi on hiekan esteenä). Menoja olisi runsaasti, otetaan nyt esimerkiksi kännykkälaskut, autoon menevät kulut ja lähestyvä katsastus sekä yleisesti ottaen elämä, mutta rahaa ei ole sitten millään.

Muutama tuttuni asuu kyllä kotona ja nostaa sossusta avustuksia, meidän heidän taustansa on täysin erilainen kuin minun. Joten jos on tietoa, niin ilmoittele.

“Surutun nuoruusaika”, näinhän vanha kunnon Irwin Goodman aikoinaan lauloi. Ja niinhän se on, hauskaa pitää olla, kun on siihen mahdollisuus.

Alunperin minun oli tarkoitus mennä perjantaina katsomaan asuntoa Ouluun, mutta lopulta jätin sen välistä fysioterapian takia, joten suunnitelmaksi muodostoi lähtö Pyhäjärvelle Tuijan kanssa. Tämä taaseen kaatui rahapulaani, joten perjantai-ilta vierähti kotikulmilla, tosin joskus yöllä käppäilin autoon unohtuneeni viinipönikän kanssa lähistölle asustelevalle Antille.

Eilen K soitteli ja sanoi, että hän on tulossa Nivalassa käymään, joten juhlathan olivat paikalla. Alkuillan olimme Miikan kämpillä, jonka jälkeen suunnaksi muodostoi perinteisesti Rio Grande. Valomerkin tultua jälleen niin aikaisin, oli aika pohtia miten edetä, eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla kotiini, koska minkäänsortin jatkojakaan ei enään löytynyt.

Pitkästä aikaa oli mukavaa herätä jonkun ihmisen vierestä, joten oli jokseenkin haikeaa, kun tässä illemmalla kävin heittämässä K:t takaisin Pyhäsalmeen. Saisihan hän tulla useammin pyörimään Nivalassa, viimeksihän näimme monta kuukautta sitten.

Pitkiä saunaistuntoja, lähikuntien baarit läpi ja rutkasta hauskaa = Priceless! Tai sitten ei, rahaa meni pankin mukaan 179 euroa ja tilin saldo on nykyisin reilut 2 euroa. Mutta hauskaa oli, ja taisinpa saada sovittua välimme H:n kanssa edes puheasteelle.

Keskiviikkona oli myös ensimmäinen kertani fysioterapiassa ja tänään vedettiin jos toista kertaa. Eli niille jotka eivät tiedä, loukkasin juhannuksena käteni sen verran pahasti, että en päässyt vieläkään inttiin ja onhan jo yhdesti työpaikastakin otettu loparit tämän takia. Varsin kiva tunne, kun sähköhoiden takia hauis on iltaisin jatkuvassa jännityksessä.

Tänään työni Firman palveluksessa olisi alkanut, mutta edelleen kiitos juhannuksen, onnistuin ainakin tällä kertaa välttämään kyseisen turhuuden.

Mutta kieltämättä on hiukan tyhjä olo, koska useat tuttuni lähtivät nyt tässä erässä sotimaan ja itse istun kotonani odottamassa omaa kämppää Oulusta. Saisinpa jo sen, jo kolmella suurimmalle asuntoyhtiölle olen lähettänyt hakemuksen. Seuraava askel lieneekin yksityisten vuokraajien tavoittelu.

Kyllähän se ilta menee ystäväni Jägermeisterinkin kanssa.

Tosiaan, nyt ostoksille – paikallisessa liikkeessä olisi 53 milj. pixelin digikamera edulliseen hintaan, katso vaikka kuva.