Amigo
Viikonloppu meni taas vaihteeksi seikkaillen ympäri lääniä ja hieman läänin rajojen ulkopuolellakin, mutta hauskaa oli. Pakko sanoa, että kesä on kivaa aikaa, vaikka vettä sataa jatkuvasti ja ukkonen katkoo sähköjä.
Tänään koitti se päivä, kun kourallinen kavereitani suuntasi elämysmatkalle kasarmien porttien väärälle puolelle. Kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, minua ei armeija ole koskaan innostanut ja olenkin käynyt kovaa pohdintaa asepalveluksen ja siviilipalveluksen välillä, mutta kiitos pienen paikkakunnan ahtaan ja sisäänpäinkääntyneen ilmanpiirin, päätin lopulta suunnistaa itsekkin armeijaan, joka olisi edessä ensi tammikuussa.
Mutta nyt olen jälleen pohtinut aivot höyryten sitä, että teinkö oikean valinnan. Minulla on se vaiva, että en kestä ottaa käskyjä muilta, enkä pidä siitä, että muut päättävät mitä tänään teen. Varsinkaan, jos Herra Isoherra päättää sikari huulillaan, että minun tulee ladata kiväärini ja suunnata se kohti “vihollista”, joka ei ole minua huonompi ihminen. Hänelläkin on ystäviä ja perhe, ja hän on todennäköisesti varsin mukava ihminen, mutta sattuman oikusta olemme sattuneet syntymään eri puolille raja-aitaa.
Kun lisäämme pohdintaan vielä sen, että mikä on todellinen syy armeijalle? Uhka idästä? Mikä uhka? Ei sieltä ole tulossa mitään uhkaa, ajat ovat muuttuneet veliseni. Kunnioittaaksemme veteraaneja? Nojaa, tuskinpa he välittävät piirun vertaa siitä, että menenkö, vai enkä minä mene armeijaan. Kertokaa minulle pätevä syy, että miksi minä suorittaisin asepalveluksen. En ole kuullut vielä ensimmäistäkään hyvää väitettä.
Samankaltaiset merkinnät: